Harvinaisen äkämystysmielinen maanantai, sillä kaikki meni pieleen. Nukuttua tuli nelisen tuntia ja töissä oksetti. Mua ärsyttää jotenkin tosi paljon kaikki mun työkaverit (paitsi yksi) ja ymmärtäisi jo. Minua ei kiinnosta harrastaa kahvitauoilla jäätäviä small talkkeja. Onneksi harjoittelujakso on kohta ohi ja pääsen taas kouluun.
Töiden jälkeen yritin hoitaa yhtä tärkeää puhelua. Soitin ensin väärään numeroon, jossa joku mies hoki "ei hätää ei hätää!" minun pahoitteluitteni päälle. Oikean numeron löydettyäni annoin niille vahingossa väärän puhelinnumeron ja henkilö puhelimen toisessa päässä taisi kuulla sukunimenikin väärin. Jes.
Tänä yönä en saa taaskaan unta, sillä puolen tunnin päiväunet venähti kolme tuntisiksi.
Mä en ole pitkään aikaan ajatellut oikein syömisiä, oon syönyt miten huvittaa. Välillä hirveen huonosti ja välillä ahminut kun hullu. Mutta nyt oon jotenkin kummasti koukkuuntunut "iltanameihin", tiedättekö, illalla pitää saada jotain naposteltavaa. Jopa poikaystäväni on pyytänyt rajoittamaan. Tämä kammottaa mua ja on iskenyt päälle hirveä stressi. Oon myös lihonut kaksi kiloa (poikaystävä kuuli tästä ja reaktio oli luokkaa "jes, hyvä rakas!) ja se hirvitys 50 kiloa alkaa uhkaavasti lähestyä. Paino ei enää hallitse mun elämää, mutta ajatus viitosella alkavasta numerosta saa silti mulle huonon olon ja kylmiä väreitä. Kaverini kertoi myös viikonloppuna painavansa alle neljäkymmentä kiloa, joka sai mut havahtumaan ja pieniä kateusnystyröitä hälyttämään päässä. En minä niin vähän haluaisi painaa, sillä olisihan tuollainen numero mun pituisella 170 senttisellä jo aika järkyttävää. Mutta numerona se kuulostaa jotenkin niin kivalle.
EN kuitenkaan anna taas elämäni ajautua näihin ajatuksiin, vaan jatkan iltanamieni kanssa samaa rataa.
Hyvää yötä!
ihana toi iltanameilu sinällään :3 itellä vähän sama ongelma, kun syömiset alkoi normalisoitumaan, oon alkanut mussuttaa yhtä paljon karkkia kuin silloin kun viimeksi söin normaalisti (eli iha muksuna). Ahdistaahan se, että vetää viikonloppuisin kilon irtokarkkia ja koko viikon napostelee ihan kaiken mitä kaapeissa on.
VastaaPoistaMutta kun tein maailman vaikeimman päätöksen tammikuussa ja käskin äitiä ja isää hävittämään vaakansa, en ole ahdistunut siitä, kumma kyllä. Vaaka se oli, mikä painoon koukutti, mulla ainakin. Nyt enää katsoo peiliin ja näkee vaan totuuden, kun ei voi luottaa numeroihin. (:
(ja alle neljäkymmentä.. huh kuulostaa kamalta että näillä samoilla 170 sentillä on voinut siitä joskus unelmoida)
Joo, voin kyllä samaistua ihan täysin! Vaa'alla en edes ravaa enää kun sillon tällöin, mutta kyllähän se vähän kirpaisee aina siihen astua. Silti oon vakaasti päättänyt että ei väliä.
PoistaJa jep, kyseinen kaverini on tosiaan 159cm. Reilusti lyhyempi, mutta silti tuli hetkeksi sellainen kauhea kilpailunhalu, että kyllä mäkin tollasiin numeroihin pystyn. Onneksi havahduin siitä nyt kuitenkin. Huh. :D