Itse keksimäsi otsikko

Anteeksi pitkästä hiljaisuudesta. En ole halunnut kirjoittaa väkisin ilman oikeaa tarvetta sille. Ei minulla nytkään asiaa ole, mutta haluan ilmoittaa olevani elossa.

Kouluasiat selkeytyivät vihdoinkin, yksi stressin aihe siis vähemmän. Ahdistus ei kuitenkaan hellitä. Se purkautuu kokoajan itkuna ja haluna luovuttaa kaikki kaikki kaikessa. Poikaystävä ei osaa auttaa, muutakun yrittämällä ymmärtää, muille en halua puhua tai näyttää mitään pahaa oloa.

En ole tehnyt mitään ihmeellistä mistä teille voisin kertoa. Pääsiäisenä avasimme grillikauden, olen ollut töissä, poikaystävän luona, kotona.. Maailman tylsin elämä.

Töissä kokeilin huvikseni asiakkaan vaakaa ja se näytti 48,2. Olen paisunut aivan järkyttävästi. Työkaveri tokaisi seläntakana että "oletpas pieni", eikä edes se lohduttanut.

Viikonlopun loppu

Viikonloppu hurahti taas nopeammin kuin uskoisikaan. Join itseni liian humalaan lauantaina, shotteja shottien perään ja nukkumaan. Tuntuu tyhmältä. Tanssin mekko päällä pikku pubissa keski-ikäisten ihmisten keskellä välittämättä siitä, että olimme selkeästi paikan nuorimmat ja ylipukeutuneimmat. 

Riitelin poikaystävän kanssa, äiti kysyi mikä on ja huusin EN JAKSA KATELLA TOTA poikaystävän kuullen ja lähdin pois. Alkoi kaduttaa ja tuli paha mieli samantien, mutta itsepäinen ja ylpeä kun olen, en pyytänyt koskaan anteeksi.

Onneksi se kyllä tietää sanomattakin olevansa nimenomaan ainoa ihminen jota jaksan. Minun lempi-ihminen.

Äiti hokee joka päivä samoja asioita mitä olet syönyt ja missä ja monelta syöt niin epäterveellisesti minäpä teen sulle nyt leivän niin tuut tähän mun eteeni syömään että nään. Mun tekisi niin paljon mieli kiljua että miten et voi nähdä miten paljon syön?! Syön kokoajan, käyn vähän väliä tutkimassa jääkaappia ja tänäänkin vetäisin sipsipussin.. Päätän että ensiviikko on erilainen. Iltanameilut loppuu nyt, päivänameilut loppuu nyt ja ne tekeepäskahvinkanssamielisuklaata loppuu nyt. Nyt on vihdoinkin korkea aika saada elämä taas hallintaan, eikä ahmia kokoajan ihan ilman kontrollia.

Päivän teema: ole ruma ja kuole

Ollaan vasta tiistaissa enkä jaksa enää. Huomenna en mene töihin (ihan oikeasta syystä kylläkin) eikä vapaapäivä olisi voinut tulla yhtään parempaan aikaan. En jaksa.

Tänään oli otsikon mukainen päivä hyi keltaiset hampaat lopeta tupakointi, hyi mustapäitä, hyi miksi hiukset on ohentunu noin paljon ja kihartuu ihan väärin, nenä näyttää perunalta ja iho paistinrasvaan upotetulta, puuteri vaan pahentaa tilannetta ja MIKSI mulla on tälläiset vaatteet?! Teki mieli itkupotkuraivota koko ajan, hävetti istua keskustassa hetken ajan luokkalaistytön ja sen ystävän kanssa, kun tuntui että erotun joukosta niin pahasti. Onneksi pojat veivät mut kahville ja jaksoi naurattaa pari tuntia.

Olen jotenkin hirveän huono kirjoittamaan (/puhumaan) tälläisistä asioista. Siitä kun ahdistaa. Kukaan ei oikeen ymmärrä sitä. Aina menee leikiksi ja vitsiksi, jos jollekkin yrittää selittää. Kai toivon vaan, että joku ymmärtäisi tajuta sieltä rivien välistä vielä joskus, ettei mulla ole kaikki hyvin.

Tuittupää ja tuitut tuitutukset

Harvinaisen äkämystysmielinen maanantai, sillä kaikki meni pieleen. Nukuttua tuli nelisen tuntia ja töissä oksetti. Mua ärsyttää jotenkin tosi paljon kaikki mun työkaverit (paitsi yksi) ja ymmärtäisi jo. Minua ei kiinnosta harrastaa kahvitauoilla jäätäviä small talkkeja. Onneksi harjoittelujakso on kohta ohi ja pääsen taas kouluun.

Töiden jälkeen yritin hoitaa yhtä tärkeää puhelua. Soitin ensin väärään numeroon, jossa joku mies hoki "ei hätää ei hätää!" minun pahoitteluitteni päälle. Oikean numeron löydettyäni annoin niille vahingossa väärän puhelinnumeron ja henkilö puhelimen toisessa päässä taisi kuulla sukunimenikin väärin. Jes.

Tänä yönä en saa taaskaan unta, sillä puolen tunnin päiväunet venähti kolme tuntisiksi. 

Mä en ole pitkään aikaan ajatellut oikein syömisiä, oon syönyt miten huvittaa. Välillä hirveen huonosti ja välillä ahminut kun hullu. Mutta nyt oon jotenkin kummasti koukkuuntunut "iltanameihin", tiedättekö, illalla pitää saada jotain naposteltavaa. Jopa poikaystäväni on pyytänyt rajoittamaan. Tämä kammottaa mua ja on iskenyt päälle hirveä stressi. Oon myös lihonut kaksi kiloa (poikaystävä kuuli tästä ja reaktio oli luokkaa "jes, hyvä rakas!) ja se hirvitys 50 kiloa alkaa uhkaavasti lähestyä. Paino ei enää hallitse mun elämää, mutta ajatus viitosella alkavasta numerosta saa silti mulle huonon olon ja kylmiä väreitä. Kaverini kertoi myös viikonloppuna painavansa alle neljäkymmentä kiloa, joka sai mut havahtumaan ja pieniä kateusnystyröitä hälyttämään päässä. En minä niin vähän haluaisi painaa, sillä olisihan tuollainen numero mun pituisella 170 senttisellä jo aika järkyttävää. Mutta numerona se kuulostaa jotenkin niin kivalle.

EN kuitenkaan anna taas elämäni ajautua näihin ajatuksiin, vaan jatkan iltanamieni kanssa samaa rataa.

Hyvää yötä!

Maailma ei ole toiveidentoteuttamistehdas

Tuntuu oudolle aloittaa taas aivan täysin alusta koko tämä homma. En osaa edes aloittaa tätä millään lailla, joten aijon nyt vaan kirjoittaa ihan vähän. Ihan pienen aloituksen, niin ensikerralla on sitten ehkä helpompaa.

Uusille lukijoille:

Olen kahdeksantoista vuotias tyttönen ja aivan äärimmäisen huono kirjoittaja. Tänne luultavasti puran kaikki ahdistuksen aiheet (minua ahdistaa mm. kaikki) ja muut turhat ajatukset. Ja harrastan myös ahkeraa blogin laiminlyöntiä.

Olen tällähetkellä ihan liian myöhään ihan liian hereillä siihen nähden, että huomenna alkaa työt seitsemältä, ja tänään on siirretty kelloja. Kyseinen työ ei muutenkaan innostaisi yhtään ja kaiken lisäksi unohdin käydä ostamassa eväät. Varmasti tulee mielenkiintoinen maanantai taas.

Hyvää yötä!