Anteeksi pitkästä hiljaisuudesta. En ole halunnut kirjoittaa väkisin ilman oikeaa tarvetta sille. Ei minulla nytkään asiaa ole, mutta haluan ilmoittaa olevani elossa.
Kouluasiat selkeytyivät vihdoinkin, yksi stressin aihe siis vähemmän. Ahdistus ei kuitenkaan hellitä. Se purkautuu kokoajan itkuna ja haluna luovuttaa kaikki kaikki kaikessa. Poikaystävä ei osaa auttaa, muutakun yrittämällä ymmärtää, muille en halua puhua tai näyttää mitään pahaa oloa.
En ole tehnyt mitään ihmeellistä mistä teille voisin kertoa. Pääsiäisenä avasimme grillikauden, olen ollut töissä, poikaystävän luona, kotona.. Maailman tylsin elämä.
Töissä kokeilin huvikseni asiakkaan vaakaa ja se näytti 48,2. Olen paisunut aivan järkyttävästi. Työkaveri tokaisi seläntakana että "oletpas pieni", eikä edes se lohduttanut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti